sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Villi viikko

Tuula Kallioniemi: Villi viikko
92 s., Otava 2017
 
Koostin tällä viikolla töissä kirjavinkkilistaa nuorille ja päätin kollegan heitosta innostuneena laittaa yhden osion otsikoksi "lyhyet kirjat", joita yläastelaiset aina säännöllisin väliajoin kaipaavat. Pyysin apua kanssabloggaajilta, sillä halusin varmistua laittavani listalle oikeasti hyviä lyhyitä kirjoja. Yksi vinkki oli tämä Tuula Kallioniemen teos Villi viikko, jonka päätin itsekin lukea.
 
Villi viikko kertoo seiskaluokkalaisesta Viltsusta, joka lähetetään kesälomallaan viikoksi mummolaan auttelemaan. Mummola on oikein kunnon landella eikä Viltsu ole asiasta innoissaan. Samaan kohteeseen saapuu myös Viltsun mielestä ärsyttävän näsäviisas Pinja sekä oikein kunnon maalaisjuntilta vaikuttava Kassu. Perillä käy ilmi, että mummo lähtee viikoksi matkoille ja jättää nuoret huolehtimaan omin päin kanoista, vuohen lypsämisestä ja muusta huushollaamisesta. Kun kyseessä sattuu olemaan alkeellinen mökki ilman sisävessaa ja juoksevaa vettä tai edes sähköhellaa, on viikosta kehkeytymässä vähintäänkin mielenkiintoinen kaikkiin mukavuuksiin tottuneille nuorille. Lisäjännitystä viikkoon tuo lähistöllä liikuskeleva outo hiippari.
 
Villi viikko on nopsaan tahtiin etenevä ja helppolukuinen kirja, jossa keskitytään juonen kannalta oleellisiin asioihin ja jätetään muut asiat sivuun. Tapahtumissa on helppo pysyä mukana ja hahmotkin ovat ihan mukavia, joten heidän seurassaan viihtyy helposti tämän lyhyen kirjan verran. Kallioniemi kuvaa mielestäni hyvin nuorten keskinäistä kanssakäymistä ja suhtautumista maailmaan sekä kirjoittaa sutjakkaa tekstiä, jonka dialogit tuntuvat nuorten suuhun sopivilta. Kaiken kaikkiaan siis onnistunut kirja, jossa lyhyessäkin ajassa ehtii tapahtumaan vaikka mitä!

maanantai 15. toukokuuta 2017

Ruokarouvan tytär

Enni Mustonen: Ruokarouvan tytär
Syrjästäkatsojan tarinoita 5
496 s., Otava 2017
kansi: Timo Numminen
arvostelukappale, kiitos kustantajalle!
 
Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinat ovat onnistuneet vuosi vuoden jälkeenkin pitämään mielenkiintoni yllä ja usein olen jo alkanut odottamaan uutta osaa hyvissä ajoin. Tänä vuonna minulle kävi jokin lipsahdus ja päädyinkin varausjonossa ties mille sijalle, vaikka yleensä olen ollut ihan ensimmäisten joukossa jonossa. Päätin pyytää tästä arvostelukappaleen, sillä en millään malttanut odottaa omaa vuoroani kirjaston varausjonossa. Kiitos kustantajalle, että soitte tälle malttamattomalle mustosfanille mahdollisuuden jatkaa sarjan parissa heti teoksen ilmestyttyä!

Kirjoitin viime kesänä Ruokarouvan luettuani, että minusta toisaalta tuntuu kuin olisin lukenut sarjan viimeisen osan, vaikka samalla ounastelin ruokarouva-Idan tyttären Kirstin pääsevän seuraavaksi tarinan keskiöön. Jostain syystä olen erityisen ylpeä oivalluksestani sarjan jatkon suhteen, sillä todellakin tämän teoksen keskiössä on nimensä mukaisesti ruokarouvan tytär Kirsti. Vaikka toisaalta tuntuu hieman haikealta ettei sarjassa enää seurata niin kiinteästi Idan vaiheita, antaa päähenkilön vaihtaminen kirjailijalle mahdollisuuden kasvattaa tätä erittäin vetävää sarjaa vielä laajemmaksi. Päähenkilön vaihtamisesta johtuen lukija pääsee myös seuraamaan yhteiskunnallisia ja kulttuurisia virtauksia aitiopaikalta Kirstin mukana, ja se tuskin olisi ollut enää mahdollista perheellisen ja aloilleen asettuneen Idan kanssa.

Ruokarouvan tytär sijoittuu vuosiin 1924-1927 ja miljöönä nähdään niin Helsinki kuin Pariisikin. Kirsti on varttunut nuoreksi naiseksi ja opiskelee ranskaa Helsingin yliopistossa aivan kuten runoutta opiskeleva kasvattisisar Allikin. Ida toivoo tyttärilleen helpompaa tietä kuin itsellään ja kannustaa tyttöjä hankkimaan maisterin paperit. Kirsti kuitenkin huomaa viihtyvänsä paremmin Miilin ompelimossa hattuja somistamassa ja pukuja suunnittelemassa kuin yliopiston luennoilla. Opintojensa ja työnsä ohella Kirsti ehtii kokea myös ensirakkauden, jonka suhteen hänen täytyy tehdä vaikeitakin valintoja. Elämä näyttää Kirstille varjoisimpia puoliaan ja hakeakseen elämäänsä uusia tuulia hän matkustaa Pariisiin. Pariisissa hän pääsee keskelle tuoreimpia muotivirtauksia ja huomaa löytävänsä uutta suuntaa elämälleen.

Ruokarouvan tytär jatkaa samalla linjalla kuin sarjan aiemmatkin osat eli mielenkiinto pysyy yllä, juonenkäänteet ovat uskottavia ja lukija pääsee tutustumaan ajan keskeisiin henkilöihin päähenkilön tuttavapiirin kautta. Kirsti tuntuu edelleen samanlaiselta helposti lähestyttävältä luonnonlapselta, jollaiseksi hänet koin Ruokarouvassa. Muut teoksen keskeiset hahmot eivät kuitenkaan tuntuneet niin "läheisiltä" kuin etenkin edellisessä osassa, mutta onneksi kiinnostava miljöökuvaus ja Kirstin vaiheet muutenkin korvaavat tuon asian. Täytyy myöntää, että en aluksi ollut kovin innostunut Kirstin Pariisiin lähdöstä, mutta Mustonen onnistuu kuvaamaan Pariisinkin hyvin kiinnostavasti ja kodikkaasti.

Tämän teoksen kansiliepeessä todetaan, että sarja jatkuu. Se on hienoa se, ja Mustosen tahdin tuntien uskallan toivoa uutta osaa jo ensi vuodelle! Odotan suurella mielenkiinnolla millaiseksi saagaksi tämä sarja kasvaakaan ja päästäänkö vielä Kirstin jälkeen seuraamaan hänen jälkeläistensä vaiheita kuin sukutarinassa ikään. En lainkaan ihmettele, että kirjastoissa Mustosen uutuukaiseen ilmestyy salamannopeasti pitkät varausjonot, sillä hän osaa kirjoittaa hyvin elävästi ja tuo historian lähelle lukijaa.

♠♠♠♠½

keskiviikko 3. toukokuuta 2017

Maailman merkillisimmät kummitustarinat

Mervi Koski: Maailman merkillisimmät kummitustarinat
256 s., Minerva 2017
kansi: Taittopalvelu Yliveto Oy
 
Kummitusperinnettä löytyy eri puolilta maailmaa, vaikka eri maailmankolkissa siihen saatetaan suhtautua eri tavalla ja alueelliset erot tarinaperinteessä voivat olla suuriakin. Itseäni kiinnostaa eniten suomalainen kummitusperinne ja tarinat aaveiden kohtaamisista, mutta maailman kummitusjutut ja uskomukset ovat olleet minulle vieraampia. Mervi Kosken Maailman merkillisimmät kummitusjutut kertoo tunnetuimmista kummitusjutuista, poltergeist-ilmiöistä ja eri maanosien perinteistä, joten nyt pääsin tutustumaan minulle uusiin juttuihin.
 
Kummitustarinat ja kummittelu yliluonnollisena ilmiönä kiehtoo minua osittain siksi, että se nivoutuu yhteen historian kanssa. Toinen syy on se, että kukaan ei oikein voi sanoa onko vai eikö kummituksia oikeasti olemassa. Tässäkin teoksessa käy ilmi, että moni tunnettu kummittelutapaus on perustunut vahvasti yksilön ja joskus jopa useiden yksilöiden kokemuksiin eikä mitään järjellistä tai tieteellistä selitystä ole tapahtumille voitu antaa.
 
Mervi Koski on koonnut teokseensa laajan kirjon erilaisia yliluonnollisia tapahtumia eikä niissä aina ole ollut kyse kuolleen ihmisen kummittelusta: aavenäyissä on nähty mm. erilaisia menopelejä laivoista autoihin sekä eläimiä. Itselleni uutta asiaa olivat kaikenlaiset haamukulkuneuvot, vaikka kieltämättä edelleen levottomien ihmissielujen tarinat kiinnostavat eniten. Koski pohjustaa aihettaan esittelemällä perustietoa kummittelusta ilmiönä sekä luomalla jokaisen luvun alussa yleiskatsauksen  tapahtumiin tai ilmiöihin, joita luvussa käsitellään. 
 
Koski kirjoittaa teoksessaan myös siitä miten kummitusjutuista on tehty bisnestä hyödyntämällä aihetta kirjallisuudessa, elokuvissa ja matkailussa. Kieltämättä onhan siinä jotain kauhuromanttista jos hotellilla tai kuuluisalla rakennuksella on oma kotikummituksensa, sillä se on omiaan luomaan jännitystä ja hohtoa miljööseen. Itse en kuitenkaan taitaisi uskaltaa yöpyä tunnetussa kummitushotellissa!
 
Mielestäni Mervi Koski on tallettanut yksiin kansiin kiinnostavasti ja monipuolisesti tätä kiehtovaa kansanperinnettä. Koska kyseessä on eri ilmentymiä käsittelevä teos, ei mihinkään aiheeseen uppouduta kovinkaan syvällisesti. Koski on kuitenkin tehnyt hienoa työtä kerätessään kaiken tämän tiedon, ja kokonaisuus on hyvin toimiva. Yleisviesti on myös hyvin selvä: kummitusjuttujen ja yliluonnollisten kokemusten kirjo on laaja ja niitä esiintyy kaikkialla maailmassa. Luin tämän kirjan parilla istumalla, joten otteessaan pitävästä teoksesta on kyse. Suosittelen kyllä kaikille aiheesta kiinnostuneille!
 
♠♠♠♠

maanantai 1. toukokuuta 2017

Huhtikuun luetut

Olen huomannut ajattelevani kuukauden lopussa yleensä, että menipäs kuukausi nopeaa. Tällä kertaa en ajattele niin, vaan huhtikuu tuntui todella poikkeuksellisen pitkältä. Loppukuusta satanut lumi vaikutti mielialaani yllättävän paljon, sillä rupesin pohtimaan mm. ehtiikö kesä tulla kunnolla ja jos niin milloin, mihin hyönteissyöjäpikkulinnut joutuvat ja miksi oi miksi ei voi paistaa aurinko. Kokonaisuutena huhtikuu oli ihan kiva kuukausi ja luin hyviä kirjoja, mutta kaipasin kevään edistymistä ja valoa. Onneksi kuun vaihtuminen toukokuuksi näyttää jo tuoneen muutoksen säätilaan, sillä lähes kaikki satanut lumi on poissa ja aurinko on paistanut koko päivän. Energiatasoni nousi huimasti auringon myötä ja kevät näyttää edistyvän nyt reippaasti.

Huhtikuuhuni mahtui hyvien kirjojen lisäksi myös pääsiäisjuhlintaa kaikkine herkkuineen, kaverimenoja, töitä, ulkoilua ja elokuvia. Katsoin pääsiäisen aikaan molemmat tuotantokaudet Naisten paratiisia, joka perustuu Emile Zolan teokseen, ja tykästyin siihen kovin. On täysin mahdollista, että jossain vaiheessa luen myös kirjan, mutta vielä en yritä sen pariin ehtiä. Kirjaston lainapinot ovat jonkin verran madaltuneet, mikä on huojentavaa: kesällä haluaisin ehtiä lukemaan omasta hyllystäni lukemattomia kirjoja ja palata vanhojen suosikkien, kuten Harry Pottereiden, pariin.

Huhtikuussa luin yhdeksän kirjaa, joista yksi tosin on lasten kuvakirja. Alkukuusta aloitin äänikirjana Liane Moriartyn Tavalliset pikku pihajuhlat, mutta se jäi kesken oikeastaan kahdesta syystä ja niiden yhteisvaikutuksesta. Ensimmäinen syy oli mp3-muoto, josta johtuen jouduin kuuntelemaan kirjaa läppärin kautta. Samaan kuvioon kuuluu toisto-ohjelman kieltäytyminen toistamasta levyä sujuvasti, sillä jouduin valitsemaan jokaisen raidan erikseen kuunneltavaksi. Toisekseen kun tarina ei kaikista uteliaisuutta herättelevistä vihjeistä huolimatta lähtenyt liikkelle kovinkaan vetävästi, en jaksanut enää nähdä vaivaa klikkailla seuraavaa raitaa toistoon. Huhtikuussa aloitin myös Mila Teräksen uutta romaania Jäljet, joka niin ikään on edelleen alkutekijöissään. Sen aion kyllä lukea loppuun toukokuussa.

Huhtikuussa luin:
Honkasalo: Pöytä yhdelle
Saarikoski: Kesä kasiysi 
Pietiläinen: Talossa ja taivasalla

Nyt alussa oleva lukukuuni on lähtenyt reippaasti käyntiin, vaikka olenkin viettänyt tänään aikaa ulkona auringosta nauttien: olen ehtinyt lukemaan jo yli puolenvälin kiinnostavaa teosta maailman merkillisimmistä kummitusjutuista. Kirjoitan siitä blogiini lähipäivinä. Mielessä risteilee jo ideat mitä sen jälkeen haluan lukea, mutta aion myös seurata jääkiekon mm-kisoja, mikä varmasti vähentää lukuaikaani. Katsotaan mitkä kaikki kirjat ehdin toivelistaltani lukemaan. Aurinkoista lukukuuta kaikille!

sunnuntai 30. huhtikuuta 2017

Ei talvikunnossapitoa

Pekka Kytömäki: Ei talvikunnossapitoa
91 s., Sanasato 2015
kuvitus ja kansi: Anna Kytömäki
 
Luin tammikuussa Pekka Kytömäen toisen runoteoksen Valo pilkkoo pimeää, ja päätin jo tuolloin lukevani myös esikoisteoksen Ei talvikunnossapitoa. Teos sisältää lukuisia oivaltavia aforistisia runoja, joiden lukeminen oli oikein mukavaa. Kytömäki on kekseliäs sanankäyttäjä, joka tekee osuvia huomioita ympäristöstään.
 
Kuten olen blogissani jo useasti tuonut esiin, moderni runous ei sinänsä ole minun juttuni. Kytömäen runoista kuitenkin pidän, sillä niissä tiivistyy lyhyeen mittaan hienosti monia asioita sanankäytöstä oivalluksiin ja kekseliäisyyteen. Kytömäen runot ovat kaikesta kekseliäisyydestään huolimatta helppotajuisia, mikä tekee lukemisesta nautittavaa. On hauska löytää runoilija, jonka modernit runot puhuttelevat minua, sillä se ravistelee käsitystäni omasta runomaustani sekä osoittaa minulle ettei pidä yleistää edes omaa makuaan.
 
Ei talvikunnossapitoa -kokoelman runoissa kuvataan paljon niin kaupunkiympäristöä kuin luontoa muutenkin. Niitä lukiessa tuli kotoisa olo, sillä Kytömäki on tehnyt monia huomioita asioista, jotka ovat itsellenikin tuttuja mutta joihin en välttämättä ole kiinnittänyt kauheasti huomiota tai joista en olisi osannut ajatella yhtä kekseliäästi - esimerkiksi ukkosella salamoidessa joku ottaa taivaassa selfietä. Hauska ajatus, eikö totta?

lauantai 29. huhtikuuta 2017

Miten helvetissä minusta tuli feministi?

Eveliina Talvitie: Miten helvetissä minusta tuli feministi?
216 s., WSOY 2016
kansi: Mika Tuominen & Aki Roukala
 
Toimittaja Eveliina Talvitie kysyy tuoreimman kirjansa nimessä miten helvetissä hänestä tuli feministi. Tämä kirja on vastaus tuohon kysymykseen: pala palalta Talvitie valottaa niitä taustoja ja ajatuksia, jotka hänen kohdallaan myötävaikuttivat feminismin omaksumista. Samalla Talvitie luo feminismistä aatteena paljon laajemman kuvan kuin mitä todennäköisesti monellakaan keskivertokansalaisella on. Minua kiinnostaa feminismi aatteena, joten tämä teos oli sitä myöten myös kiinnostavaa luettavaa.
 
Vaikka tämä teos on oikeastaan kuvaus Talvitien omasta matkasta feministiksi, on tässä varmasti paljon sellaista mihin moni muukin voi samaistua: kokemuksia ulkonäön arvostelusta, alentuvaa suhtautumista ja aliarviointia, suoranaista tungettelua ja loukkaamista. Niitä asioita voi tietysti joutua kokemaan sukupuolestaan riippumatta, mutta on epäilemättä pitkälti totta, että naisten ulkonäköasiat ovat melkoisesti tapetilla ja ulkonäköä myös kommentoidaan häikäilemättömästi. Talvitie kirjoittaa asiastaan nasevasti ja asiantuntevasti.
 
Monilla lienee feminismistä käsitys nimen omaan naisasia-aatteena, mutta Talvitie painottaa kyseessä olevan tasa-arvokysymys enemmän kuin nimen omaan naisasialiike. Ajatus naisasialiikkeestä saattaa luoda helposti mielikuvan siitä, että naiset halutaan nostaa korkeammalle kuin miehet, mutta todellisuudessa on kysymys tasa-arvon tavoittelusta. Talvitie luonnehtii itseään tiukkapipoksi ja riivinraudaksi, ja esimerkeissään hän kyllä kieltämättä vaikuttaa melko voimakkaalta persoonalta. Joku voisi luonnehtia häntä hankalaksi, mutta niinhän siinä usein käy kun joku on tiukasti jotain mieltä ja osaa jopa perustella miksi ajattelee niin. Talvitie tuntuu osaavan! Vaan täytyy myöntää, että kyllä minäkin silti jossain vaiheessa tätä lukiessani hieman mietin pitääkö nyt melkein joka asiasta tehdä tasa-arvokysymys.
 
Mielestäni tämä kirja sopii hyvin luettavaksi myös niille ihmisille, jotka eivät oikein tiedä miten suhtautua feminismiin tai jotka eivät oikeastaan tiedä mikä aatteen tausta on. Tämä kirja tarjoaa vastauksia kysymyksiin mikä ja miksi, ja vastaukset saatuaan jokainen voi itse päättää miten suhtautuu asiaan. Minua kyllä jäi kiinnostamaan tämä asia sen verran, että ehkä jossain vaiheessa luen aiheesta vielä lisääkin.