tiistai 13. helmikuuta 2018

Sammalhuone

Kai Fagerström (kuvat) ja Ville Suhonen (teksti): Sammalhuone
142 s., Maahenki 2017
 
Viime viikolla vietettiin luonnonsuojelun teemaviikkoa Luonto lainassa. Siitä innostuneena otin luettavakseni Kai Fagerströmin kuvaaman ja Ville Suhosen kirjoittaman Sammalhuoneen, joka kuvaa ihmisen ja luonnon suhdetta ennen ja nyt. Kokonaisuutena tämä teos on paitsi kaunis myös ajatuksia herättävä.
 
Kai Fagerströmin kuvat ovat lumoavia ja hän on onnistunut vangitsemaan niihin metsän mystisyyttäkin henkivää tunnelmaa. Ajattelin kuvien tyylissä olevan jotain tuttua, ja kirjan lopuksi selvisikin, että Fagerströmin kuvia löytyy myös kirjasta Viimeiset vieraat. Hänen kuvissaan eläimet näyttäytyvät hyvin ja hän on imeisen taitavasti onnistunut ottamaan kuvia aroista metsän eläimistä niiden häiriintymättä vieraan läsnäolosta.
 
Ville Suhosen tekstit ovat omiaan herättämään paljon ajatuksia. Hän on istuttanut kirjaan näkemyksiä luonnosta ennen ja nyt, ja osa teksteistä onkin ikään kuin Topeliuksen tai Kiven kynästä kirjoitettu: niissä kuvataan heidän näkemyksiään luonnosta ja toisinaan jopa siteerataan suoraan. Tämä yhdistelmä mennyttä ja nykyisyyttä heijastaa onnistuneesti luontosuhteen muuttumista ja erilaisia näkemyksiä.
 
Metsä ei ole minulle itselleni mikään erityisen kotoisa paikka enkä menisi metsään yksin, sillä pelkään eksyväni tai joutuvani ikävään kohtaamiseen jonkin suurpedon kanssa (joo, tosi todennäköistä, tiedän). Pidän kuitenkin metsän tunnelmasta, vaikka en aina oloani siellä täysin turvalliseksi tunnekaan. Siksi tämä kirja sopii mielestäni myös niille, jotka eivät metsissä samoillen aikaansa vietäkään.
 
Luonnonsuojelu ja eläintensuojelu ovat asioita, jotka kiinnostavat minua. En kannata äärimmäisyyksiä, mutta etsin kultaista keskitietä ja pyrin selvittämään itselleni mitä oikeastaan ajattelen asiasta. Siksi tämä kirja varmaan tuntuikin niin ajatuksia herättävältä. Erityisesti mieleeni jäi sivulta 104 seuraava kohta
Ihmiset pelkäsivät vieraslajien vaikutuksia tai ilmastonmuutoksen uhkaa, mutta eivät halunneet puuttua oman toimintansa seurauksiin ja oman lajinsa leviämiseen. Ihmiset hyväksyivät valtavasti erilaisia vieraslajeja, mutta toisia eivät.
Tuo kohta jäi mieleen, koska kirjassa oli puhuttu mm. valkohäntäpeuran tulosta Suomeen ja siitä miten sitä on haluttu suojella, mutta supikoiraa on systemaattisesti haluttu hävittää luonnostamme. Ne ovat toki vallan erityyppisiä eläimiä, mutta on silti raadollista ajatella miten toisten lajien katsotaan olevan oikeutetumpia elämään kuin toisten.

Sammalhuone on kirja, joka kutsuu pohdiskelemaan ja rauhoittumaankin. Suosittelen!

sunnuntai 11. helmikuuta 2018

Punainen puutarha

Alice Hoffman: Punainen puutarha
295 s., Gummerus 2012
alkup. The Red Garden, 2011
suom. Raimo Salminen
 
Lukupiirimme helmikuun kirjaksi valikoitui ehdotuksestani Alice Hoffmanin Punainen puutarha. Kirja oli alkanut kiinnostaa minua, kun eräs kirjaston asiakas kehui sitä ja kertoi pitäneensä sen hieman maagisistakin elementeistä. Itse pidän siitä, että muutoin sangen arkiseen tarinaan sekoitetaan taianomaisuutta, ja siksi pidin tästäkin kirjasta paljon. Punainen puutarha kertoo erään pikkukaupungin tarinan sen perustamisesta 1750-luvulta näihin päiviin asti. Kirja rakentuu ikään kuin sarjasta irrallisia kertomuksia, jotka kuitenkin linkittyvät yhteen ja niiden läpi kulkee yhteinen punainen lanka.
 
Kirja alkaa kuvauksella siitä, miten ensimmäiset asukkaat saapuivat alueelle ja selvisivät hädin tuskin ankarasta ensimmäisestä talvesta. He pelastuivat pitkälti Hallie Bradyn ansiosta, sillä kun muut tuntuivat alistuvan kohtaloonsa, Hallie otti johtajan roolin hankkein ruokaa pöytään ankarissa olosuhteissa. Hallie onkin ikään kuin kaupungin äiti, jonka muisto pilkahtelee tarinoissa läpi vuosien. Seuraavissa kertomuksissa kuvataan Hallien ja muiden kaupungin perustajien jälkipolvien vaiheita, joihin liittyy paljon kohtalon iskuja mutta myös elintason nousua ja kaupungin kasvamista.
 
Kun olin lukenut kirjan ensimmäisen kertomuksen, olin aivan lumoutunut. Hoffman kirjoittaa upeasti ihmisistä, ihmisten ja eläinten yhteydestä, luonnon äärellä ja toisinaan myös sen armoilla elämisestä, taianomaisista sattumuksista punaisine puutarhoineen ja henkineen sekä menneiden aikojen vaikutuksesta nykypäivään. On kiehtovaa lukea miten Blackwellin kaupunki rakentuu ja miten sen tarinat elävät vielä satojen vuosien päästäkin. Ihan koko ajan en ollut kärryillä miten sukukiemurat oikeastaan menivätkään, mutta se ei haittaa lukemista yhtään. Yksittäisten henkilöiden tarinat sukunsa ketjussa ovat kiinnostavia sellaisenaan. Myös Blackwellin miljöö lumoaa lukijan.
 
Punainen puutarha ihastutti minua niin kovasti, että haluan kyllä tutustua Hoffmanin tuotantoon vielä lisääkin. Suosittelen tätä kirjaa kaikille, jotka haluavat lukea nautittavan ja mukaansatempaavan kirjan.
 
♠♠♠♠♠

maanantai 5. helmikuuta 2018

Ihan ystävänä sanon ja muita kirjoituksia

Anna-Leena Härkönen: Ihan ystävänä sanon ja muita kirjoituksia
189 s., Otava 2018
 
Anna-Leena Härkösen uusi kolumnikokoelma on täällä ja se on kyllä taattua laatua. Ihan ystävänä sanon ja muita kirjoituksia on ilmestynyt Apu-lehdessä vuosina 2013-2017. Osa niistä oli minulle jo tuttuja lehdestä luettuina, mutta Härkösen tekstejä kyllä lukee aina mielellään uudestaankin.
 
Ihan ystävänä sanon sisältää kolumneja aiheesta kuin aiheesta: matkustelusta, arkielämästä, ihmistyypeistä, ihmissuhteista ja erilaisista sosiaalisissa tilanteissa tehdyistä huomioista ja koetuista asioista. Vaikka en pysty nostamaan mitään erityisiä juttuja tästä teoksesta esille, on kokoelma täynnä nasevia, osuvia ja humoristisia tekstejä, joiden parissa aika kuluu nopeasti ja yhden luettuaan haluaa lukea toisenkin. Mieleenpainuvin kolumni minulle oli Nuoruuden synti, sillä siinä mainitaan paitsi Laila Hirvisaari (fanitan!) ja Häräntappoase (fanitan sitäkin!)
 
Voin kyllä suositella tätä Härkös-faneille ja kaikille, jotka ymmärtävät mustaakin huumoria ja kaipaavat jotain lyhyttä ja ytimekästä luettavaa. Välillä on täysin paikallaan lukea jotain kepeää ja samalla tutun tunnistettavaa asiaa, ja tuntuu kuin olisin saanut tästä valtavasti lukupuhtia käyttööni.

sunnuntai 4. helmikuuta 2018

Tammikuun luetut

Tammikuu on takana ja lukukuuna se tuntui melko verkkaiselta. Lähdin uuteen vuoteen muutenkin intoa täynnä, mutta tuntuu, että olen kokenut jonkinsorttisia käynnistymisvaikeuksia. Ehkä se johtuu siitäkin, että ensin flunssa teetteli tuloaan viikon verran ja nyt se on ollut viikon meneillään, joten ajatuksenjuoksu ei ole ollut ihan kirkkainta mahdollista koko ajan. Kirkkaimmat hetkeni olen käyttänyt töissä hyödyksi, sillä tällä tietoa minulla on töitä enää kuukauden verran jäljellä ja kertyneet lomatkin pitää ehtiä pitämään, joten hommia piisaa. Elän jännittäviä aikoja, kun odotan mitä tuleman pitää työrintamalla. Samalla tuntuu ihan hassulta, sillä vuosi  on mennyt todella nopeaa ja tuntuu, että ihan vastahan aloitin nykyisessä työssäni.

Tammikuussa fiilisten ihania lumisia puita ja ostin ensimmäisen tulppaanikimpun. Vaikka vesisade jo onkin ehtinyt pilaamaan kauniina näyttäytyneen talvisen luonnon ja uusi lumi on yrittänyt paikata jäljet, on tammikuu kyllä todistanut miten kaunis talvi voi olla. Samaa fiilistelin myös lukiessani Suvi Teräsniskan talvenvietosta kertovaa kirjaa. Kuun vaihteessa katseeni on kuitenkin vähitellen alkanut kääntyä kohti kevättä ja pitenevät päivät ovat tuoneet uutta energiaa flunssankin keskelle.

Tammikuussa osallistuin jo perinteeksi muodostuneeseen kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen, johon valitsin luettavakseni Myrskyluoto-sarjan avauksen Tie Myrskyluodolle. En ole tehnyt mitään erityisiä lukusuunnitelmia, mutta haastepostauksessani jo kerroinkin aikovani lukea koko Myrskyluoto-sarjan nyt kevään aikana. Muutoin aion jatkaa samalla fiilispohjaisella lukemisella kuin tammikuussakin, jolloin luin:

Kyösti von Persiö: Kyösti - Asioita elämästä 
Inka Nousiainen ja Suvi Teräsniska: Suvin talvi 
Anni Blomqvist: Tie Myrskyluodolle 

Helmikuussa olen nyt ehtinyt lukemaan yhden kirjan, josta ajattelin kirjoittaa lyhyesti jo lähipäivinä. Palaillaan taas! :)

keskiviikko 31. tammikuuta 2018

Kirjabloggaajien klassikkohaaste 6: Tie Myrskyluodolle

Tänään on vuorossa Kirjabloggaajien klassikkohaasteen postausten julkaisu. Itse pääsen kirjoittamaan valitsemastani klassikosta, Anni Blomqvistin Myrskyluoto-sarjan avausosasta vasta nyt iltapäivällä, sillä lukeminen venyi eilen myöhäisiltaan. Syynä lukemisen viime tippaan jäämiselle ei ollut niinkään kirjassa vaan lukijassa, joka aloitti urakkansa liian myöhään ja samaan syssyyn iski vielä flunssakin.
 
***
 
Anni Blomqvist: Tie Myrskyluodolle yhteisniteestä Myrskyluodon Maija (Gummerus 2017, 4.p.)
alkup. Vägen till Stormskäret, 1968
suom. Björn-Christer Lindgren & Liisa Ryömä
arvostelukappale, kiitos kustantajalle!
 
Sain viime kesänä Gummerukselta pyytämäni Myrskyluodon Maija -yhteisniteen, jonka lukeminen on kuitenkin jäänyt ja jäänyt. Minua on ihan hävettänyt, että pyytämäni nide on odotellut vuoroaan näin kauan. Aion ottaa kevään ohjelmaani lukea joka kuukausi yhden Myrskyluoto-kirjan. Klassikkohaastetta varten luin niistä ensimmäisen.
 
Tie Myrskyluodolle sijoittuu Ahvenanmaan ulkosaaristoon 1800-luvulle. Maija on kalastajaperheen toiseksi vanhin tytär. Koko perhe tekee työtä toimeentulonsa turvaamiseksi kykyjensä mukaan: Maija hoitaa lehmiä, osallistuu heinätöihin ja on isänsä apuna kalaverkoilla. Maija on kiinnostunut vanhoista tarinoista, eikä hänen taipumustaan ajatella asioita tarkemmin katsota hyvällä, vaan sitä pidetään turhana haaveiluna.
 
Maijan elämä saa uuden käänteen, kun hänet kihlataan Jannen morsiameksi. Maija ei edes tunne koko Jannea eikä osaa ajatella tätä tulevana miehenään. Aina kun Maija muistaa kihlauksen, häntä alkaa ahdistaa. Kihlausaika on pitkä ja äiti haluaa Maijan sillä välin oppivan yhtä sun toista hyödyllistä, sillä nuorenparin tuleva koti sijaitsee kaukana yksinäisellä Myrskyluodolla.
 
Tie Myrskyluodolle keskittyy Maijan lapsuudenkotiin ja nuoruusvuosiin ennen avioliittoa. Kalastajaperheen elämä on ankaraa ja vaatii paljon työtä, mutta Maija on tottunut siihen ja jopa nauttii työnteosta ainakin heinäaikaan ulkosalla. Eipä ihme, että juuri hänet haluttiin Jannen morsiameksi eikä isosisko Annaa, joka hänkin kyllä on ihminen paikallaan. Välillä kyläyhteisö saa tuntea meren armottomat voimat, ja tarinasta välittyykin kunnioitus merta kohtaan. Saaristo osaa olla kaunis, mutta meri voi olla myös arvaamaton.
 
Tie Myrskyluodolle on pääosin aika vähäeleinen ja hidastempoinen kirja, ja siinä on useiden kuukausien aikaharppauksia. Kirjan tunnelma kuitenkin miellyttää ja vaikka en olekaan yhtään meri-ihminen, kuten on useasti sanonut, miljöökin miellyttää minua. Kirjasta piirtyy esiin aurinkoiset niityt ja lähellä tyrskivä meri, mutta myös talven kylmät ja pimeät illat sekä meren pauke syksyllä ennen jäätymistä.
 
Olen muutama vuosi sitten katsonut Myrskyluoto-sarjasta tehdyn tv-sarjan ja siinä minulle jäi Maijasta mielikuva turhanvoivottelijana, joka ei muuta tehnyt kuin piipittänyt Jannea avukseen. Tämä kirja luo Maijasta kuvan osaavana ja reippaana naisihmisenä, joka kyllä kaipaa äitinsä ja isänsä opastusta, mutta pärjää myös itsekseen. Mielikuvani muuttui täysin.
 
Joskus, kun on lukenut jonkin klassikon, tuntee tehneensä todellisen urotyön. Anna Karenina joitakin vuosia sitten oli minulle sellainen teos. Tie Myrskyluodolle vei kuitenkin kevyesti mennessään enkä tunne tehneeni mitään urotyötä. Tämän sarjan parissa todella haluan jatkaa!

lauantai 27. tammikuuta 2018

Suvin talvi

Inka Nousiainen (kirjoittaja) & Suvi Teräsniska (haastateltava): Suvin talvi
144 s., Otava 2017
kuvat: Mikko Harma
 
Uusia joulukirjoja ilmestyy vuosittain sangen kunnioitettava rivi, mutta talvikirjoja ilmestyy paljon vähemmän. Siksi Inka Nousiaisen Suvi Teräsniskan haastattelujen perusteella kirjoittama Suvin talvi on mukava poikkeus, jota voi fiilistellä vielä näin tammikuussakin. Joulullakin on kirjassa toki oma osansa, mutta niin on syystalven ensimmäisellä lumisateella ja kevättalven sulavesien solinallakin.
 
Suvi Teräsniska pitää kotoilusta etenkin talviaikaan. Hän sytyttää kynttilöitä, sisustaa kotia jouluun, hiihtää pitkiä lenkkejä ja valmistaa lohtulappapuuroa. Teoksesta välittyy todella aito kotoilun meininki. Tästä kirjasta lukija löytää niin suksenvoiteluohjeet kuin vinkkejä talvitekemiseen. Minulle tämä kirja oli myös muistutus siitä miten ihana ja kaunis vuodenaika talvikin parhaimmillaan on.
 
Ainoa asia, joka hieman niin sanotusti pisti silmään, on se miten lavastetun oloisia osa kuvista on. Esimerkiksi Suvin vaatteet kuvissa ovat sellaisia, joita ei voi kuvitella kenenkään käyttävän jäätävässä talvipakkasessa puuhastellessa. Esteettisesti ne ovat hyviä kuvia, mutta samaan aikaan kuvat tuntuvat epäuskottavilta ja hieman rikkovat sitä kotoilun tunnelmaa. Itse ainakin yhdistän kotoilun rentoihin vaatteisiin, jotka toki voivat olla kauniita, mutta silti käytännöllisiä. Yksityiskohtien kuvat ja Suvin perhealbumin kuvat istuvat tekstin kokonaisuuteen paremmin.