torstai 30. kesäkuuta 2016

Mustamäki

Timo Sandberg: Mustamäki
1 cd-levyä, 7 h 3 min.
Kariston äänikirja, 2015
lukija: Aarni Kivinen
kansi: Markko Taina
 
Jälleen kerran tuli etsittyä äänikirjaa kuunneltavaksi ja päätin ensimmäistä kertaa kokeilla tällaista mp3-levylle tehtyä äänikirjaa. Kirjan kuunteleminen sitten kestikin hyvän tovin, sillä sain sen kuulumaan vain tietokoneen kautta (autossa en tosin testannut) enkä näin ollen voinut kuunnella sitä esimerkiksi tiskatessani, sillä äänenvoimakkuus ei riittänyt. En ymmärrä miksi äänikirjoja tehdään tällaisiin muotoihin, kun sitten saa kissojen ja koirien kanssa etsiä laitetta, jolla niitä voisi kuunnella...
 
Mustamäki kertoo vuoden 1918 sodan jälkeisestä ajasta, jolloin olot olivat vielä melkoisen epävakaat. Suomessa vallitsee kieltolaki, mikä lietsoo pirtutrokarien toiminnan täyteen liekkiin. Kun Lahden Metelinmäeltä löytyy pienen ajan sisällä kaksi miestä ammuttuna, pitää poliisi sitä aluksi vain pirtuporukoiden keskinäisenä nahinana. Etsiväkonstaapeli Otso Kekki tosin alkaa melko pian aavistella, että taustalla saattaa sittenkin kyteä edelleen vanha jako punaisiin ja valkoisiin. Ottaessaan tapauksista selkoa välillä jopa niin omavaltaisesti, että esimies katsoo aiheelliseksi nuhdella Kekkiä, hän tutustuu Veraan, jota yleisesti pidetään huonomaineisena naisena ja jolla tuntuu olevan yhteyksiä kuolleisiin miehiin. Kekki uhmaa asemaansa ja ottaa rohkeasti puolueettoman näkökulman, mikä ei todellakaan ole helppoa - töissä vallitsee valkoisten puolella olleiden valta eikä ketään tunnu kiinnostavan kuka entiset punakaartilaiset todella tappoi.
 
 
Otso Kekki on hahmona jotenkin miellyttävä, vaikka hän onkin hieman jäyhä tyyppi. Hänen rehellisyydessään ja periksiantamattomuudessaan on kuitenkin sellaista varmuutta, joka saa pitämään hänestä. Tämän ensimmäisen kirjan perusteella en vielä oikein kunnolla päässyt selvyyteen siitä, kuka Kekki oikein on miehiään, mutta toisaalta hänestä sai tietää juuri riittävästi voidakseen keskittyä juoneen eikä pohtia hahmon aivoituksia. Sivuhenkilöistä en oikein osaa sanoa, että pidinkö heistä vai en, mutta värikästä porukkaa he ainakin ovat!
 
Mielestäni Timo Sandberg on onnistunut kirjoittamaan teoksen, joka kuvaa mielenkiintoisesti poliisinäkökulmasta 1920-luvun levottomuutta ja kahtiajakoisuutta. Mustamäki on mielestäni melko vähäeleinen ja hidastempoinen jännitysromaaniksi, mutta siitä huolimatta rikosvyyhdin selvittäminen on mielenkiintoista kuunneltavaa. Kuunteluiloani tosin hieman häiritsi lukijavalinta, sillä minulta otti jokaisella kuuntelukerralla aikansa tottua siihen, että Aarni Kivinen lausuu toisinaan l-kirjaimen jämerästi ja se pistää muuten tasaisesta kerronnasta minun korvaani aika ikävästi, vaikka eipä Kivinen varmaan ääntämykselleen mitään voi. Äänikirjaa kuunnellessa lukijalla on kuitenkin suuri merkitys siihen, millaiseksi teos kokonaisuutena muodostuu, eikä Kivinen nyt ihan muutenkaan loistanut lukijana, sillä kerronta tuntui melko sävyttömältä.
 
Olen aikaisemmin tutustunut Timo Sandbergin tuotantoon lukemalla Komisario Heittola -sarjan avausromaanin. Tykästyin teokseen kovasti ja olen jo monta kertaa aikonut jatkaa sarjan parissa, mutta en ole ehtinyt. Mielestäni tämä Otso Kekki -sarjan avaus oli myös sen verran lupaava, että haluan jossain vaiheessa jatkaa sarjan parissa, vaikka tähän taitaa kyllä olla tullut vasta yksi jatko-osa. Soisin kyllä, että suurempi yleisö löytäisi Sandbergin kirjat, sillä niissä on paljon hyvää.
 
♠♠♠♠

keskiviikko 29. kesäkuuta 2016

Teoria Katherinesta

John Green: Teoria Katherinesta
328 s., WSOY 2016
alkup. An Theory of Katherines, 2006
suom. Helene Bützow
 
Voi huokaus! John Green on parilla viimeisimmällä suomennoksellaan (Arvoitus nimeltä Margo ja Kaikki viimeiset sanat) ehtinyt vakuuttaa minut tarinankertojankyvyistään, vaikka Tähtiin kirjoitettu virhe ei mielestäni ollut niin erinomaisen huikea teos kuin olin odottanut. Odotin tältäkin kirjalta samanlaista nokkelaa dialogia ja iskevää huumoria kuin erityisesti parilta viimeisimmältä kirjalta, mutta mielestäni Teoria Katherinesta oli loppujen lopuksi jopa hieman pitkäveteinen kirja.
 
Colin on poikkeuksellisen lahjakas nuori mies, jolla on todella hämmästyttävän laaja muisti. Hän käyttää kaiken aikansa uusien asioiden opiskeluun ja hänen elämänsä korkein päämäärä on tulla merkittäväksi henkilöksi. Hänellä on ollut lukuisia Katherine-nimisiä tyttöystäviä, jotka ovat kukin vuorollaan jättäneet hänet. Niinpä Colin on alkanut työstää teoriaa, jonka avulla voisi mallintaa suhteidensa kulkua ja siinä sivussa osoittaa neroutensa. Colinin ahkeraa työskentelyä tosin hieman häiritsee roadtrip, jolle hän lähti parhaan (ja ainoan) ystävänsä Hassanin kanssa, sillä he päätyvät Gutshotiin ja siellä hän tapaa tytön, jonka nimi ei ole Katherine. Kaverukset jäävät kylään ja saavat töitäkin, mikä vie aikaa teorian kehittelyltä. Tuona aikana Colin kuitenkin oivaltaa jotain merkittävämpää kuin teoriansa, sillä hän tuntuu muuttuvan ihmisenä ja löytävän uusia katsantokantoja asioihin.
 
Koska Colin työstää teoriaa, on tässä teoksessa melkoisen paljon matemaattista jaaritusta, jolla ei mielestäni ole juonen kannalta mitään merkitystä eikä ainakaan minua lukijana jaksa kiinnostaa tipan tippaa. Colinin hahmosta en myöskään erityisesti pitänyt, sillä hän osoittautui jotenkin omiin piintyneisiin tapoihinsa jumiutuneeksi eikä hänen päässään tuntunut pyörivän mitään muuta kuin Katherinet ja teoria, vaikka hän onkin olevinaan niin älykäs muuten. Kaiken olisi ehkä vielä voinut pelastaa Greenin kirjoissa yleensä kukkiva huumori ja hauskat dialogit, mutta jotenkin ne tuntuivat hukkuvan kaiken alakuloisen teorian työstämisen alle. Colin oli hahmona myös niin tosikon oloinen, että tuskinpa häntä olisi voinut kovin humoristisiin dialogeihin mukaan liittääkään.
 
Kyllä, minun odotukseni eivät täyttyneet. Jos jostain haluan erityisen positiivisesti mainita, niin Colinin ja Hassanin ystävyydestä, joka tuntuu kestävän mitä tahansa. Hassan oli muutenkin teoksen todellinen valopilkku, semmoinen "lihavat on lepposii" -tyyppinen hassuttelija, joka hieman piristi teoksen ankeaa tunnelmaa. Tulin muuten huomanneeksi, että Green on nähtävisti näissä vanhemmissa teoksissaan käyttänyt paljon asetelmaa, jossa poika ihastuu johonkin vähän omalaatuisempaan tyttöön, jota ei välttämättä voi saada. Ehkä nyt jo kolmannen kerran sen tyyppisen kirjan lukeminen samalta kirjailijalta alkoi hieman tympäistä, mikä luultavasti vaikutti lukukokemukseen kokonaisvaltaisesti.
 
♠♠♠

perjantai 24. kesäkuuta 2016

Pisaroita iholla

Sirkka Selja: Pisaroita iholla
104 s., WSOY 1978
kansi: Hannele Pohjanmies
 
Aina välillä haluan lukea runoja, mutta useimmiten ongelmana on se, että en oikein tiedä kenen runoja lukisin. Tällä kertaa valitsin luettavakseni Sirkka Seljan runoteoksen Pisaroita iholla, sillä ajattelin sen olevan sopivaa luonnon ylistystä tässä juhannuksen edellä. Ensimmäisen runon alku vaikutti myös puhuttelevalta: "Hellepäivänä/minä makasin puoliksi lammessa/ja ajattelin lumpeenjuuria mudassa/vedenalaisia honteloita varsia--", ja jo innolla kuvittelin löytäneeni uuden runoilijan, johon tutustua tarkemmin. Vaan toisin kävi.
 
Loppujen lopuksi kävikin siis niin, että en oikeastaan saanutkaan Seljan runoista mitään irti. Ne eivät puhutelleet minua enkä oikein ymmärtänyt mistä suurimmassa osassa niistä puhuttiin. Vaikka olenkin mielestäni kohtalaisen hyvä tulkitsemaan runoja, niin ei siitä vain tullut mitään. Yritin ja yritin, luin ajatuksella ja hitaasti. Mutta ei. Se ei kylläkään ole Seljan vika, mutta en nyt varsinaisesti ole silti vaikuttunut hänen runoudestaan. Yksi oivalluksen pilkahdus tuli kirjan loppupuolella, kun luin runon Juhannusyön tihentynyt vihreys. Mielestäni se on kaunis runo.
 
Koska en osannut tulkita Seljan runoja, ei tästä tullut sellaista lukukokemusta kuin olin olettanut. Sen verran sentään ymmärsin lukemastani, että ei tämä nyt mikään luontorunokokoelma ollut, vaan aiheita oli muitakin. Kokoelma oli jaettu osiin, joiden nimiä ovat muun muassa Portit, Hissit, Kosteikot ja Kaamos. En kyllä ihan aina päässyt perille myöskään siitä millä perusteella osat oli nimetty. Useissa runoissa oli myös hyvin vapaa mitta, joka oli ihan muuta kuin ensimmäisen runon alun perusteella olin olettanut. Vapaamittaiset runot eivät lähtökohtaisesti ole minun juttuni, joten ehkä sekin on syynä siihen, miksi en saanut tästä kokoelmasta juuri mitään irti. Suosittelenkin tätä teosta erityisesti niille, joita kiinnostaa vapaamittainen runous.
 
 
***
  
Tässä samalla toivotan teille kaikille ihanaa ja aurinkoista juhannusta!

maanantai 20. kesäkuuta 2016

Kohtalona Suomenlinna

Ida Lindström & Marjo Tiirikka: 
Kohtalona Suomenlinna - Linnoitussaaren historian salatut elämät
190 s., Into 2016
 
Ida Lindströmin ja Marjo Tiirikan teos Kohtalona Suomenlinna alkoi kiehtoa minua välittömästi, kun kuulin teoksen olevan tulossa. Suomenlinnainnostukseni on alkujaan Hovimäen perua, sillä Johanna ja Magnushan asuvat aluksi Viaporissa, mutta sittemmin olen kiinnostunut kohteesta muutenkin. Kesällä 2013 pääsin käymään linnoituksessa ensimmäistä kertaa ja tiesin kyllä sen historian tärkeimpiä merkkipaaluja, mutta en osannut lainkaan ajatella miten paljon eräänlaista hiljaista historiaa ja ihmiskohtaloita saarella onkaan.
 
Kohtalona Suomenlinna kattaa linnoitussaaren vaiheet koko sen olemassaolon ajalta eli vuodesta 1748 saakka. Teos on jaettu osiin linnoituksen eri saarien mukaan ja siinä esitellään saaren vaiheita saarelaisten kautta, jolloin lukija saa mielikuvan myös siitä millaisia ihmisiä siellä on asunut. Useat kohtalot liittyvät linnoituksen keskeisiin nähtävyyksiin samoin kuin sairauksista ja liiketoiminnasta kertovat tarinat. Tekijät sanovat esipuheessaan, että he ovat käyttäneet kirjailijan vapautta tehdä tulkintoja todellisista tapahtumista. Saarelaisista kerrotaankin tarinoivaan tyyliin, mikä on mielestäni hyvä ratkaisu.
 
Myös linnoituksen nykyiset asukit pääsevät ääneen, sillä kirjailijat ovat keränneet anonyymejä tarinoita asukkaiden saarella kokemista yliluonnollisista ilmiöistä. Suomenlinnassahan on kerrottu kummittelevan, mikä entisestään lisää kiinnostustani paikkaa kohtaan. Saarelaisten tarinoiden perusteella todellakin vaikuttaa siltä, että jo edesmenneet suomenlinnalaiset eivät ole aina halunneet jättää maallisia asuinsijojaan lopullisesti. Siihen voi uskoa ken tahtoo, eikä mielestäni tällainen yliluonnolliseen viittaava osuus mitenkään heikennä tämän teoksen arvoa tietokirjana. Pikemminkin kokisin asian olevan päinvastoin eli tässä on samalla jo taltioitu hieman nykyistäkin tarinaperinnettä Suomenlinnasta.
 
Mielestäni Kohtalona Suomenlinna on hyvin mielenkiintoinen ja kattava teos, sillä siinä esitellään ihmisiä eri aloilta ja elämäntilanteista. Kaikki henkilöt eivät ole saaren historian kannalta suuresti merkittäviä, mutta heidän kohtalonsa linkittyy keskeisesti Suomenlinnaan. Itse pidin kovasti tästä teoksesta juuri siksi, että tässä on myös elämänmakuista historiaa ja tietoa niistä kohtaloista, jotka historiankirjat usein jättävät mainitsematta. Lindström ja Tiirikka ovat tehneet hienoa työtä kootessaan tämän teoksen, jonka teksti on viimeisteltyä ja kuvitus kruunaa kaiken.

lauantai 18. kesäkuuta 2016

Ruokarouva

Enni Mustonen: Ruokarouva
430 s., Otava 2016
Syrjästäkatsojan tarinoita 4
kannen suunnittelu: Timo Numminen
kannen kuvat: Lehtikuva & Norra Solberga Hembygdsförening
 
Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoista alkaa muodostua minulle jo jonkinlainen vuoden tapaus, sillä tämä on jo neljäs kesä peräkkäin, kun olen innolla odottanut pääseväni lukemaan uutta Mustosta. Ruokarouva on nyt mielestäni kokonaisuutena melko erilainen kuin sarjan aikaisemmat osat, mikä johtuu Idan elämäntilanteesta. Teoksen päättyessä minulle jäi sellainen olo, että saatoin juuri hyvinkin lukea sarjan viimeisen osan. Yleensähän Mustosella on ollut tapana vihjata lopussa mitä Idalle seuraavaksi tapahtuu, mutta nyt en sellaista saanut haraviini.
 
On kulunut lähes kymmenen vuotta siitä, kun Idan pesti Albert Edelfeltin emännöitsijänä päättyi. Tuolloin Ida päätti matkata Ruotsiin ja aloittaa siellä elämänsä puhtaalta pöydältä, sillä hän oli raskaana ja muutto mahdollisti leskeksi tekeytymisen ja säästi lapsen ikäviltä leimoilta. Ruotsissa Ida emännöi erään vanhan herran kartanoa, kunnes mies sitten korkeassa iässä kuolee. Onnekseen Ida saa pienen perinnön ja päättää palata Kirsti-tyttärensä kanssa Suomeen. On vuosi 1914, eikä Ida osaa aavistaakaan millaisiin myllerryksiin Suomi vielä joutuu ja ihmiset sen mukana.
 
Idan elämä on siis nyt kovin erilaista paitsi äitiyden vuoksi niin myös taloudellisista syistä. Suomeen palattuaan Ida tahtoo perustaa täysihoitolan johonkin sopivaan huvilaan ja sen hän myös tekee. Nopeasti hän saakin muutamia asukkaita huvilaansa sekä löytää ympärilleen todellisten luottoihmisten piirin. Ida ei ole enää mikään tavallinen palkollinen, vaan hän on ihan vapaaehtoisesti valinnut haluavansa jatkaa toisten ihmisten ruoanlaittajana ja siivoojana - vaikkakin nyt omassa huvilassaan ja omilla ehdoillaan. Hänen ruokapöydässään istuu rinnakkain niin yliopisto-opiskelijaa kuin tunnettuja kulttuurivaikuttajia Leinon veljeksistä L. Onervaan ja Leevi Madetojaan. Vaikka Idan yhteiskunnallinen status onkin nyt kohonnut, ei hän silti ole ihan samalla viivalla esimerkiksi naapurin Viivi-rouvan kanssa, vaikka he ystäviä ovatkin. Idassa elää edelleen työläisen sielu, ja vaikka hän onkin osaansa tyytyväinen, niin Kirstille hän haluaa parempaa.
 
Ruokarouvassa päästään seuraamaan Idan vaiheita vuosina 1914-1918. Idan täysihoitola sijaitsee pienen matkan päässä Helsingistä, jossa poliittiset virtaukset todella kuohuttavat. Kaikuja ja konkretiaa siitä kantautuu myös täysihoitolan kulmille, mutta suurempaa hätää ei Idalla ja hänen ruokakunnallaan kumminkaan ole. Huvilan parvekkeelta hän syrjästä katsoo, kuinka Helsingissä leimuaa. Nyt Idasta onkin tullut hieman toisenlainen syrjästäkatsoja, joka yrittää tasapainoilla neutraalissa välimaastossa.
 
Pidin tämän teoksen hahmoja helposti lähestyttävinä ja aitoina tyyppeinä. Erityisesti tykästyin Haapaluoman Iisakkiin, joka auttoi Idaa saamaan huvilan kuntoon ja jäi vielä asumaan sivurakennukseen autellakseen Idaa maa- ja huoltotöissä. Iisakki on lähtöisin Pohjanmaalta ihan kuten Idakin, ja miehen leviä pohojalaanen murre tuo teoksen kerrontaan mielestäni mukavan säväyksen. Pidin myös Kirstistä, joka on samalla kertaa luonnonlapsi ja innokas koulutyttö, joka viihtyy yhtä hyvin lehmiä lypsämässä kuin kirjoja lukemassakin. Idan täysihoitolan asukkaatkin tuntuivat tulevan nopeasti tutuiksi, mutta naapurin pariskunnasta en erityisesti perustanut.
 
Ruokarouva on mielestäni todella mukaansatempaava osa jo ennestäänkin hienoon Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjaan. Mustonen on säilyttänyt läpi sarjan todella tasaisen ja hyvän kertojanotteen, enkä osaa sanoa olisiko joku sarjan osista ylitse muiden. Harvoin tulee lukeneeksi sarjaa, jonka kaikista osista pitää tasaisesti yhtä paljon! Nyt jäänkin sitten odottamaan jatkaako Mustonen vielä tätä sarjaa vai keksiikö hän vaihteeksi jotakin uutta. Ehkä seuraavaksi ääneen pääseekin Kirsti?
 
♠♠♠♠½

tiistai 14. kesäkuuta 2016

Rivo Satakieli

Leena Lehtolainen: Rivo Satakieli
9 cd-levyä, 11 h 20 min.
Tammen äänikirja, 2005
lukija: Erja Manto

Kuuntelin toukokuun lopussa Leena Lehtolainen Veren vimman, jota en pitänyt ihan niin kiinnostavana kuin aikaisemmin kuuntelemiani tai lukemiani Lehtolaisen kirjoja. Sama fiilis tuntuu nyt jatkuvan tämän Rivon Satakielen kohdalla, vaikka tässä olikin mielenkiintoisempi rikostapaus selvitettävänä. Jotenkin vain tuntuu, että vaikka en ole koskaan erityisesti pitänyt Marian hahmosta, niin kaipaan kuitenkin sitä hänen aikaisempaa nenäkkyyttään, hienoista lapsekkuuttaan ja tuittupäisyyttään, sillä nyt Maria tuntuu olevan jotenkin niin urautunut, että kaikki kunnollinen särmä puuttuu.

Rivon Satakielen tapahtumat saavat alkunsa, kun Jorvin sairaalaan toimitetaan nuori vähäpukeinen nainen, jota on viillelty julmasti. Maria Kallion epäilykset naisen mahdollisista yhteyksistä seksipalveluihin heräävät kunnolla, kun seuraavana päivänä tunnettu prostituoitu murhataan suoran televisiolähetyksen aikana. Maria tiimeineen alkaa selvittää tapausta, mutta tutkimuksia vaikeuttavat sekä poliisijohdon suhtautumistapa että toisen jaoksen tekemät prostituutiota ja ihmiskauppaa koskevat tutkimukset, joita ei sovi häiritä. Vähitellen kaikkien hermopaine kasvaa, sillä henkirikoksia tulee vielä lisääkin. Maria yrittää tasapainotella työn ja perheen välillä, sillä perheen asumisolot hiertävät edelleen mieltä, Antti viihtyy turhankin hyvin työpaikallaan Vaasassa ja yhä uudelleen joudutaan turvautumaan anopin apuun lastenhoidossa.

Mielestäni on mielenkiintoista miten rohkeasti Lehtolainen tarttuu erilaisiin aiheisiin, kuten juuri nyt tässäkin teoksessa prostituutioon. Jotenkin tuntuu, että Lehtolainen osaa ammentaa aina polttavista puheenaiheista teeman romaaniinsa ja käsitellä sitä hyvin lainopillisesta tai lainvalvojan näkökulmasta. Nuo seikat eivät kuitenkaan minulle nyt ihan riittäneet tämän romaanin kohdalla tekemään tästä erityisen huikeaa dekkaria. 

Maria Kallio on hahmona nimittäin jotenkin väsynyt. Tuntuu, että häntä ei kiinnosta mikään muu kuin työ. Samaan aikaan hän kuitenkin välillä onnistuu kaivamaan rahtusen aikaa ja ehtii hienosti multitaskingilla suorittaa vaikka mitä kotihommia lyhyessä ajassa sekä astua pullantuoksuisen äidin rooliin, mikä minusta tuntuu hieman falskilta. Jotenkin tuntuu, että Mariasta puuttuu kaikki se into, jolla hän ennen suhtautui lähes asiaan kuin asiaan. Minun käy hieman sääli Iidaa ja Tanelia, sillä Maria on äitinä melkoisen poissaoleva tyyppi.

En tiedä oliko virhe kuunnella kaksi Maria Kallio -dekkaria peräjälkeen, sillä minulla on taipumusta kaivata vaihtelua ja harvoin luenkaan mitään sarjaa useampia osia putkeen. Aionkin nyt pitää pienen tauon näiden dekkareiden suhteen, ja toivon sen auttavan, jottei tietyt yksityiskohdat Marian hahmossa ala ärsyttää liikaa. Lehtolainen kuitenkin osaa kirjoittaa kiinnostavasti, joten lopullisesti en halua Maria Kalliota hylätä.

♠♠♠

torstai 9. kesäkuuta 2016

Kevyesti kipsissä

Veera Vaahtera: Kevyesti kipsissä
243 s., Tammi 2016
 
Aloin joskus toukokuun alkupuolella pohtimaan, että mitähän mukavaa sitä lukisi kesällä. Olen jo oppinut siihen, että en tee itselleni lukulistoja kesäksi, mutta joitain vaihtoehtoja on silti hyvä kartuttaa. Olin jo alkanut etsimään mitä Veera Vaahteran kirjojen tyylistä voisin lukea, kun sain tietää, että Vaahteraltahan ilmestyy uusi teos Kevyesti kipsissä näin heti kesän alkuun. Siispä klikkasin itseni oikopäätä varausjonoon. Ja voi miten iloiseksi tulin, kun huomasin, että blogitekstiäni Vaahteran Sattumalta sinun -kirjasta oli lainattu tämän uutukaisen kansiliepeessä. On muuten tietääkseni ensimmäinen kerta, kun näin on tapahtunut, jipii! :-)
 
Lotta on kolmikymppinen introvertti lukutoukka, joka pitää kovasti työstään kirjaston vahtimestarina: vahtimestarin koppiin kun on hyvä lukittautua lukemaan silloin, kun sietokyky ihmisseuralle ylittyy. Lotta onkin sangen pakkomielteinen lukija, joka lukee missä ja milloin tahansa eikä koskaan jätä kirjoja lopullisesti kesken. Rakas harrastus johdattaakin Lotan tilanteeseen, jossa hän jää auton alle ja katkaisee jalkansa. Sen vielä voisi sietää, sillä jäähän sairaslomalla paljon aikaa lukea, mutta kun yläkerran mummo jättää hanan valumaan ja vesi valuu Lotan asunnon katosta läpi, on vitsit vähissä. Introvertin on pakko asettua väliaikaisesti isosiskonsa ja tämän avopuolison luo asumaan. Pian Lotan elämää järisyttämään astuu myös yksi jos toinenkin mies, sillä hän huomaa tuntevansa olonsa mukavaksi niin Jirin kuin Ollenkin seurassa. Kun Lotta pääsee takaisin kotiinsa ja jalka toipuu, on Lotta muuttunut ihmisenä.
 
Takakannen alkuasetelman perusteella Kevyesti kipsissä vaikutti täydelliseltä kirjalta minulle, sillä samaistun kohtiin "sinkku", "pitää lukemisesta" ja "töissä kirjastossa". Lisäksi olen pitänyt paljon Vaahteran aikaisemmista kirjoista, joten odottelin noutoilmoitusta innokkaasti. Tämän taustan valossa olenkin hieman hämmentynyt siitä, että Kevyesti kipsissä ei kolahtanut minuun läheskään siinä määrin kuin oletin. En sano etteikö tämä olisi viihdyttävä ja mukaansatempaava romaani, mutta jotain jäi nyt puuttumaan. Erityisesti huomasin, että aikaisemmista kirjoista tuttua nasevaa ja huvittavaa dialogia ei juuri näkynyt eikä oikeastaan mikään hykerryttänyt minua merkittävästi tätä lukiessa. Tietysti ymmärrän, että introvertin hahmon ollessa kyseessä ei ole uskottavaa luoda laajoja dialogeja, mutta silti koen, että tästä puuttuu jotain terää.
 
Yksi asia, joka minulle ei oikein toiminut, oli juuri tuo Lotan introverttius. Koin sen jotenkin vaikeasti samaistuttavaksi ja muutenkin moni Lotan toimintatapa tuntui vierailta, kuten esimerkiksi nyt huuhailla työaikana lueskelemassa. Hänen kirjarakkautensakin tuntui menevän hieman yli, sillä hän tuntui lukuharrastuksessaan kovin ehdottomalta. Lotta ei siis ollutkaan niin helposti samaistuttava hahmo kuin olin luullut. Vaahteran romaani on kuitenkin mielestäni ihan kelpo viihdykettä ja teoksen lukeminen ei tuottanut vaikeuksia, vaikka en päähenkilöstä sitten oikein kauheasti pitänytkään. Mainittavaa muuten on, että Vaahtera onnistuu joka kerta luomaan erilaisen päähenkilön, mikä on mielestäni ehdottomasti plussaa.
 
♠♠♠½

sunnuntai 5. kesäkuuta 2016

Toukokuun luetut - lopultakin!

Toimintarikas toukokuu on nyt takana ja samanlainen tohina tuntuu olevan edelleen päällä, kun en meinaa ehtiä edes koontipostausta tekemään. Vaikka ehdinkin lukemaan ihan mukavasti, niin jotenkin tuntuu, että toukokuu meni kaikissa muissa aktiviteeteissa kuin kirjojen parissa. Olen innostunut pyöräilystä, sillä työpaikallani on oma joukkue Kilometrikisassa ja kilometrien kirjaaminen on osoittautunut hyvin koukuttavaksi, kuten jo edellisessä koontipostauksessa totesinkin. Lisäksi olen istuttanut kesäkukkia ja tehnyt pihahommia, sillä ihanan lämpimistä säistä täytyy kyllä ottaa kaikki ilo irti. Jää nähtäväksi onnistuuko porkkanoiden ja retiisien kasvatus, joita kokeilen ensimmäistä kertaa. :)

Kun katson listaani toukokuun kirjoista, huomaan etten oikeastaan lukenut-lukenut kovinkaan montaa pidempää teosta, sillä kahdeksan kirjan listaa pidentää kolme äänikirjaa ja kaksi lastenkirjaa.  Kuukauden kirjahelmi oli Jojo Moyesin Jos olisit tässä. 
Tässä vielä lista:

Charlotte Brontë: Professori
Riikka Jäntti: Pikku hiiri saa vieraan
Leena Lehtolainen: Tappava säde
Anna Gavalda: Viiniä keittiössä
Jojo Moyes: Jos olisit tässä
Jujja Wieslander ja Sven Nordqvist: Mimmi Lehmä ja Varis juhlivat
Leena Lehtolainen: Veren vimma

Lukuvauhtini ei ole nyt kesäkuun alussa ollut päätä huimaava, ja hiipumisen merkkejä se näytti jo toukokuun lopussa. Tällä hetkellä luen Anni Kytömäen Kultarintaa, joka kyllä kiinnostaa ja pidän tähän asti lukemastani, mutta iltaisin väsyneenä ei välttämättä jaksa lukea kovin kauaa. Kirjastosta on  jo tullut muutamia uutuuskirjoja luettavaksi ja niissä olevat varausjonot pakottavat lukemaan ne ja pian. Lisäksi sain kiinnostavan ennakkokappaleen postissa ja myös sen haluaisin lukea mahdollisimman pian. Lukuintoa löytyisi, mutta mistähän löytäisi lukemiselle riittävästi aikaa..? Ehkä pari sadepäivää voisivat saada ihmeitä aikaan, joskaan sateita en kyllä toivo! :D 


Pakko muuten kertoa vielä tämän kevään erikoisista luontoelämyksistä, joita on kertynyt jo useampia. Ensimmäinen erikoisuus on, että jäniksenpoikanen on päättänyt muuttaa asumaan vanhempieni puulatoon. Se pääsi livahtamaan sinne reilu viikko sitten ja on siitä lähtien kortteerannut siellä käyden välillä syömässä ulkona ja palaten sitten takaisin asuntoonsa. Yhtenä päivänä ajelin äitini kanssa kohti uimapaikkaamme, kun rupesin katsomaan mitä ihmettä tiellä oikein on. Kuovihan siinä tallusteli ja neljä pienen pientä "pörröistä" poikasta meni perässä. En ollut koskaan aiemmin nähnyt niin pieni kuoveja. Onneksi ehdin jarruttaa! Perjantaina olimme menossa samaiseen uimapaikkaan, kun yhtäkkiä huomasin hiekkatien varrella pari tummaa lintua, jotka sitten lehahtivatkin lentoon. Ne olivat teeriä, enkä ole koskaan aikaisemmin nähnyt sellaisia ainakaan vapaana luonnossa. Saa nähdä mitä luontoelämyksiä tulen vielä kohtaamaan. :-D

Nyt taidan suunnata hetkeksi lukemaan! Palaillaan. :)